Aluksi seurasimme opastamme suureen huoneeseen jossa oli parissa eri pisteessä työntekijöitä hommissa. Yksi hommista oli esimerkiksi laskea oikea määrä kertakäyttölusikoita ja pistää ne pussiin, josta ne sitten vietiin toiselle työntekijälle, jonka työ oli laittaa pusseja kiinni koneella. Töistä oli tehty mahdollisimman yksinkertaisia ja huomasin että lusikkojen laskemisessa ( että niitä tulisi oikea määrä pussiin ) käytettiin esimerkiksi puulaattaa, johon oli tehty reikiä niin monta kuin lusikoita pitäisi pussiin tulla – työntekijä asetteli yhden lusikan yhtä reikää kohti ja kun puualustan kaikki reiät olivat täynnä, hän otti lusikat ja pisti ne pussiin, tietäen että nyt niitä tuli oikea määrä.

Jatkoimme matkaa toiselle puolelle, jossa puuhasteltiin myös kertakäyttölusikoiden parissa. Siellä oli myös tekstiilipuoli, missä tehtiin kaikenlaisia tekstiilitöitä kuten huopakoristeita. Oppaamme esitteli meille muutamia töitä joita työntekijät olivat tehneet ja ne olivat aika hienoja! Hän myös kertoi että joitakin työntekijöiden töistä pistettiin myyntiin. Jotkut tekivät siellä myös mattoja. Sen jälkeen menimme pieneen kokoushuoneen näköiseen huoneeseen, jossa oppaamme näytti meille pari diaa, jotka kertoivat paikasta lisää.

Minusta on todella hienoa että kehitysvammaisillekin löytyy tällaisia työpaikkoja. Huomasin että kaikki työt olivat hyvin kaavamaisia, mikä varmasti helpottaa työtä todella paljon. On todella hienoa että heillekin löytyy jotakin työtä, sillä kyllähän se nyt tylsää olisi kaiket päivät istuskella kotona vailla tekemistä. Työt antavat heidän päiväänsä rutiinia ja siellä he varmasti tapaavat ja tutustuvat uusiin ihmisiin. Suurinosa oli vapaa-ehtoisesti töissä, joka osoittaa että he itse HALUAVAT tehdä töitä, mikä on minusta hienoa.

Ihmisiä he ovat kuin mekin ja heillä kuuluisi olla samanlaiset oikeudet esim. töihin niin kuin meilläkin. Minusta tällaisia työpaikkoja voisi tosin löytyä lappeenrannastakin enemmän, sillä oppaame sanoi että joskus töitä ei tahdo löytyä riittävästi kaikille. Yleinen suvaitsevaisuus siis olkoon kohdallaan!

Mutta ihan kiva vierailu oli, ei yhtä mielenkiintoinen kuin Voisalmen vierailu, mutta kiva silti nähdä myös kehitysvammaisten työelämää! : — )

Depression voi laukaista monikin asia kuten stressi, unettomuus, jokin vastoinkäyminen elämässä, yms. Oppitunnilla myös kerrottiin että depressio voi myös jossakin määrin olla periytyvää. Se oli minulle uutta tietoa ja niin taisi olla oppitunnin ‘opettajillekin’ – hekään eivät olleet löytäneet tälle selitystä. Itse en ihan tiedä että uskoisinko tuohon että se voisi olla periytyvää MUTTA uskon puolestani siihen että jos esimerkiksi lapsen vaikkapa äiti on ollut hyvin masentunut kun lapsi on ollut pieni, niin lapsi saattaa ottaa äidistään mallia ja näin ns. oppia kuinka reagoida tiettyihin asioihin juuri vaikkapa pessimistisyydellä ja alistumalla jne. Toisin sanoen, uskon, että lapsi voi omaksua masennuksen vanhemmiltaan. Masennuksen voi myös laukaista lapsuus. Jos esimerkiksi lapsuudessa on tapahtunut jokin traumaattinen tapahtuma niin se voi vanhempana laukaista masennuksen jos asiaa ei olla päästy aiemmin käsittelemään.

Depressiosta seuraa alakuloisuutta, unettomuutta, stressiä… Se voi myös johtaa itsemurhayrityksiin ja jopa itsemurhiin. Depressiota voidaan hoitaa mm. terapioilla ja erilaisilla psykologeilla, joille voi ongelmistaan puhua ja joka kuuntelee. On myös olemassa lääkkeitä. En tosin tiedä kuinka helposti masennuslääkkeitä voi saada itselleen? Henkka ja Antti mainitsivat että jos depressio on kestänyt n. 2 vuotta niin silloin se on pitkäkestoinen – saako lääkkeet vasta silloin vai voiko saada jo aiemmin? Itse en usko lääkkeisiin. Olen todistanut että masentuneet ihmiset syövät masennuspillereitä ja suoraan sanoen, en ole huomannut heidän olotilassaan mitään eroa, EIVÄTKÄ hekään. Sitäpaitsi pillereissä on sekin vaara että hyvin masentunut ihminen voi yrittää niilläkin itsemurhaa. Minusta olisi siis parempi että jos jollakin on masennuslääkkeet niin joku muu aina antaisi hänelle päivittäisen pillerin – että hän ei itse tietäisi edes missä pillereitä talossa säilytetään. Yksi hoitomuoto myös on erilaiset laitokset.

En nyt oikein tiedä mitä masennuksesta tähän pohdiskelisin, sillä se on minulle jo niin tuttu ja läpikotaisin käyty asia koska olen nähnyt vierestä kun jollakin on vakava masennus. Se ei ole rankkaa vain itse potilaalle, vaan myös hänen läheisilleen, ellei jopa heille rankempaa, sillä aina ei tiedä miten masentunutta ihmistä voisi parhaiten auttaa ja joskus tuntui oikeasti siltä että tilanne vain polki paikallaan. Olen huomannut että masennuksen myötä voi ihmiselle tulla myös paniikki ja ahdistuskohtauksia, joita myös voidaan helpottaa erilaisilla lääkityksillä, jotka mm. vähentävät kohtauksien määrää.

Joskus olen sitä mieltä että joillakin masennus on vain huomionhakukeino. Esimerkiksi yritetään itsemurhaa, mutta ei silti oikeastaan haluta kuolla. Silti tällä huomionhaullakin on pakko olla jokin sisäisempi tarkoitus, esimerkiksi ettei lapsuudessa ole saanut tarpeeksi huomiota tai sitten on oppinut että tällä tavalla ainakin sitä huomiota saa.

Olen sitä mieltä että masennukseen paras hoitokeino on yksinkertainen puhuminen ja kuuntelu, mutta pakko tähänkin on todeta että jos masentunut ihminen ei itse halua parantua, niin eivät läheisetkään montaa vuotta jaksa yrittää auttaa.

Skitsofrenia on joillakin perinnöllistä. Jos esim. vanhemmallasi on skitsofrenia, on 10 % mahdollisuus että sinäkin saat sen. Jäi vähän silti epäselväksi että mikä se toinen tapa oli saada skitsofrenia… Jotakin raskausajasta ja siitä kun sikiö on vielä äidin kohdussa että siinä tapahtuu jotakin? Skitsofrenia on psykoosisairaus, mikä tarkoittaa sitä, että ennen kuin siitä tulee skitsofrenia, tulee psykoosivaihe. Silti jäi epäselväksi sekin mitä tarkkaanottaen tämä psykoosivaihe tarkoittaa? Mitä silloin tapahtuu? Psykoosivaihe ei kuitenkaan AINA johda skitsofreniaa – ihminen voi esim. kokea elämänsä aikana yhden psykoosin, ilman että siitä kehkeytyy skitsofrenia. Psykoosivaihetta hoidetaan lääkkeillä.

Ensimmäisiä oireita skitsofreniassa ovat masennus ja apaattisuus. Olen yleensäkin kuullut, että ennen kuin joillekin on todettu skitsofrenia, he ovat olleet hyvin masentuneita ennen sitä. Skitsofrenia todetaan yleensä aikuisvuosina enemminkin kuin lapsuudessa.

Skitsofrenian oireita ovat erilaiset aistiharhat; kuulee asioita, näkee näkyjä, vainoharhaisuus. Aina kun skitsofreniasta olen kuullut puhuttavan niin aina puhutaan äänistä joita kuulee päänsä sisällä, jotka eivät OIKEASTI ole olemassa. Skitsofreenikko voi myös tulkita asiat väärin – esim. jos jääkaapissa on valo, sen hän osaa päätellä, mutta tulkitsee taas valon väärin, esim. että joku vaanii häntä siellä. Usein olen kuullut puhuttavan että moni skitsofreenikko juuri luulee että jotkut / joku vainoaa häntä, kuten Titta puhui tunnilla siitä miten joku skitsofreenikko ei syönyt koska luuli koko ajan että joku yrittää myrkyttää hänet.

Skitsofreniaa hoidetaan erilaisilla terapioilla ja pääsääntöisesti lääkkeillä. Lääkkeiden pitää olla oikeat, muuten ne voivat vain pahentaa oireita. Skitsofreenikko ei kuitenkaan ehkä suostu syömään lääkkeitä, koska ei pidä itseään sairaana. Lopuksi Supe ja Riikka kertoivat hieman erään skitsofreenikko miehen elämästä – he olivat haastatelleet miehen siskoa ja kyselleet tältä kysymyksiä miehestä. Sitä oli mielenkiintoista kuunnella.

Tarina skitsofreenikkomiehestä jonka siskoa Supe ja Riikka olivat haastatelleet sai minut miettimään, miten yksinäinen sairaus oikeastaan on. Tuskin olisi paljon kavereita, sillä kaikki pitäisivät ns. ‘hulluna’ ja olisi myös varmasti vaikea tutustua ihmisiin. Mutta tunteeko skitsofreenikko itseään yksinäiseksi jos kuule ääniä päässään ja näkee harhoja? Miettivätköhän ikinä skitsofreenikot puhuessaan jollekkin ihmiselle että onko tätä oikeasti olemassa vai onko se vain taas mielen yksi tuotos vai pitävätkö he kaikki itseään terveinä ja aistiharhojaan todellisuutena? Miltä tuntuisi kun asioita joita ei oikeasti ole edes olemassa olisivat minulle olemassa? Minua pelottaisi että aina kun minä näkisin jotain, kukaan muu ei näkisi sitä. Vai olisiko silloin vain sitä mieltä että omistaa lahjan nähdä asioita joita kaikki eivät näe? ENTÄ jos skitsofrenia EI olekkaan sairaus vaan oikeasti kyky nähdä asioita joita kaikki eivät pysty näkemään?

Kävimme lopuksi alkuosan väitteet läpi ja saimme niihin oikeat vastaukset. Jäi kuitenkin vähän ihmetyttämään kun eräs väite oli että ‘ Skitsofreenikko on vaaraksi myös muille kuin vain itselleen ‘ ja se oli muka väärin. Olen lukenut monesti ja voin myös kuvitella tilanteen jossa joku skitsofreenikko kävisi toisen ihmisen kimppuun harhojensa takia. Mutta sekin voisi johtua vain vääristä lääkkeistä sillä lääkkeidenhän pitäisi helpottaa harhoja. Jäin silti vähän epäileväksi tuon väitteen totuudesta…

Suurimalla osalla tourette on perinnöllinen, mutta sen voi myös saada onnettomuudesta, esim. autokolarista jos satuttaa päänsä pahasti. Tourette on neurologinen oireyhtymä ja se kuuluu autismin kirjoon. Sitä ei voida todeta verikokeilla tai aivokuvilla – potilaalle todetaan tourette jos oireet ovat oireyhtymän kaltaiset.

Tourette aiheuttaa ihmiselle ns. ‘ticejä’ eli erillaisia nytkähdyksiä. Nytkähdykset voivat olla puheessa tai ilmetä kehossa jonkinnäköisinä pakkoliikkeinä. Voi esim, ruveta äkisti räpyttelemään silmiään, vispaamaan jalkaansa hurjasti tai ruveta kiroilemaan tai toistelemaan jotakin sanaa. Heillä myös saattaa ilmetä ylivilkkautta ja joillakin tourette potilailla voi olla myös esim. ADHD touretten lisäksi. Ylivilkkaudesta voi seurata uniongelmia.

Potilas itse ei voi kontrolloida näitä ticejä, vaan ne ovat pakonomaisia – heille voi tulla ahdistusta jos he yrittävät estää nytkähdyksiään. Potilaalle voi myös tulla kausia, jolloin ticejä ei tule ollenkaan. Heillä voi myös ilmetä jonkinsortin pakkomielteitä, kuten käsien pesua, sylkemistä, yms.. Luimme tunnilla tekstin jossa tourette potilaalla oli yhtenä pakkomielteenä pidätellä hengitystään aina kun hän kulki huoneen poikki siihen asti että pääsi toiseen huoneeseen. Jäin miettimään että onko potilailla koko ajan samat ticit vai voiko heille tulla koko ajan lisää uusia pakkoliikkeitä ja pakkomielteitä?

Tourettea voidaan hoitaa erilaisilla terapioilla, joissa opetetaan esimerkiksi hallitsemaan ticejään. Myös lääkkeillä voidaan helpottaa oireita. Itse mietin kuinka KIUSALLISTA olisi omata tämä oireyhtymä. Ei ikinä tietäisi milloin ticit alkaisivat ja ne voisivat alkaa noloissa tilanteissa, kuten kesken esitelmää rupeaisi vain äkisti kiroilemaan. Olisihan se muista hauskaa, mutta ei varmaankaan itsestä, sillä ei voisi sille mitään. Ihmisiin olisi varmasti vaikea tutustua koska he saattaisivat pitää ‘ outona ‘. Mietiskelimme myös, mihin työhön tourette potilas voisi mennä, ilman että ticit vaikeuttaisivat työntekoa. Mihinkään sairaalatyöhön ei ainakaan voisi mennä, saattaisi vaikka kesken leikkauksen ruveta nykimään, ilman että voisi estellä itseään.

Se minusta sairaudessa olisikin kamalinta – ei voisi estellä itseään, vaan ticit olisivat hyvin pakonomaisia. Pohdiskelimme myös tunnilla voiko tourettesta ikinä parantua. Yleinen ajatushan on että ei ikinä kokonaan, mutta Hepa kertoi meille miehestä, joka oli sairastanut tourettea 6 vuotiaasta asti ja yhdellä uudenlaisella leikkauksella ( jossa aivoihin asetettiin jotain metalliosia ) hänen tourettensa katosi. Että hän olisi parantunut kokonaan – ticit katosivat ja miehellä oli paljon helpompi olla. Hän omin sanoin kertoi että leikkaus aloitti hänellä uuden elämän. Moni on kuulemma kritisoinut tätä, miettineet onko se huijausta – mutta miksipä se ei voisi olla totta?

Vaikka aikaa oli vähän niin Hepa piti kyllä todella hyvän ja asiantuntevan esitelmän : )

Meille kerrottiin aluksi nimestä; mistä se on lyhenne ja miksi välissä on joskus viiva. ADHD voi painottua joko tarkkaavaisuus- tai ylivilkkaushäiriöön tai sitten se voi olla kummankin yhdistelmä. ADHD on useimmiten perinnöllistä – muuten se voi tulla synnytyksen ja raskausajan ongelmista, kuten siitä että lapsi syntyy liian aikaisin.

ADHD:n oireita ovat mm. unihäiriöt ja ylivilkkaus. Ei jaksa istua aloillaan tai keskittyä, on pakko puhua koko ajan… Ajan myötä oireet muuttuvat lievemmiksi ja olen kyllä itsekkin pannut merkille että ADHD lapset ovat ‘ villimpiä ‘ kuin ADHD aikuiset. Siitä ei kuitenkin voida kokonaan ikinä parantua, mutta oireet voivat olla lopulta jo niin pieniä että tuntuu ettei niitä edes olisi. Oireita oppii hallitsemaan erillaisilla tukiopetuksilla ja terapioilla. On myös olemassa lääkkeitä ADHD:n hoitoon.

Katsoimme myös videon ADHD lapsista. Videosta jäi mieleen se kuinka ADHD jakaa mielipiteitä kahtia; onko se sairaus vai ei? Itse en kutsuisi sitä ihan sairaudeksi, enemminkin häiriöksi. Yllätyin myös että yksi ADHD:n oireista on masennus. Itselläni oli jotenkin kuva päässäni että ADHD potilaat ovat hyvin villejä ja pirteitä, mutta tunnilla käsittelimme sitä kuinka ulkopuolisiksi he saattavat välillä tuntea itsensä. Tunnilla he eivät jaksa keskittyä ja tästä syystä heitä torutaan kovaan ääneen – siitä seuraa varmaankin tunne siitä ettei osaa tehdä mitään oikein kun koko ajan komennetaan VAIKKA eihän se ADHD potilaan vika ole, ettei hän jaksa istua hiljaa ja aloillaan. Siitä voi seurata epäonnistumisen tunnetta ja masennusta ja uskoisin että myös usein tunnetta siitä ettei moni ymmärrä heitä. Onneksi heille on olemassa keskusteluryhmiä muiden ADHD potilaiden kanssa, joiden kanssa puhua tästä.

Oli hyvä esitelmä kyllä, opin paljon kaikkea mitä en tiennyt ADHD:stä vaikka luulin tietäväni sen aika hyvin. : )

Aluksi tapasimme niin kutsutussa takkahuoneessa. Kierroksemme alkoi mielestäni hyvin sanoihin ‘ tulette tapaamaan ihmisiä joiden elämä ei ole mennyt aivan samalla tavalla kuin teidän ‘. Siitä meidät jaettiin kahteen eri ryhmään ja kiersimme huoneissa katsomassa, mitä missäkin huoneessa tehdään. Yhdessä huoneessa asiakkaat olivat mm. tekemässä käsitöitä, toisessa piirtämässä…  Kurkkasimme myös millainen on paikan uimahalli ja tutkiskelimme erilaisia päivästruktuurimuotoja, kuten lukujärjestystä jossa oli kuvia.

Paikka oli todella viihtyisä ja sain sellaisen olon että siellä käyvät asiakkaatkin nauttivat paikasta. Sielllä näytti olevan paljon tekemistä ja sain myös huomata kuinka erilaisia kommunikointikeinoja asiakkailla oli kuten päiväkirja, jolla kotona kuvilla kertoa mitä oli päivällä tehnyt ( kyseinen asiakas kun ei osannut puhua ). Muutenkin oli todella hyviä keinoja joilla helpottaa asiakkaiden oloa keskuksessa, kuten pöydän kattamiseen oli askarreltu laput, joilla pystyi laskemaan kuinka monta lusikkaa pöytään tarvitaan jne.

Sain TODELLA positiivisen kuvan koko paikasta ja vierailu oli kiva. Saavuin paikalle jotenkin ‘varautuneena’ sillä en ole ikinä ennen ollut kehitysvammaisten kanssa tekemisissä, enkä tiennyt mitä odottaa. Odotin että siellä olisi jotenkin… ööh… synkempää… vai miten sen nyt sanoisi – ettei meihin otettaisiin niin paljon kontaktia jne. Mutta asiakkaat olivat todella herttaisia – näkyi selvästi kuinka innoissaan he olivat että saivat vieraita ja vaikka he ujostelivat, niin hymyilivät leveästi. Pari asiakasta jopa höpötteli paljon ja esitteli esim. kuvia omasta koirastaan. Oli todella kiva nähdä ettei meitäkään ns. ‘pelätty’ siellä.

Todella kiva vierailu, toivottavasti seuraava on yhtä mieluisa!

Tunti alkoi sillä että kysyttiin yleisesti luokalta, mitä he tietävät autismista etukäteen. Sitten aloimme kertomaan oppimastamme luokalle. Kerroimme autismin syistä, varhaisista oireista ( eli mistä autismin huomaa ), oireista, hoidosta ja kuinka olla kotona autistisen lapsen kanssa. Ihan hyvinhän se meni. Ihmiset välillä viittailivat ja kyselivät jos jotakin tuli mieleen ja yritettiin vastailla tietämämme mukaisesti. Kun oltiin kerrottu autismista, pistettiin dokumentti pyörimään.

Dokumentissä esiintyi kaksi autistia ja yksi jolla oli aspergerin oireyhtymä. Dokumentissa näytettiin heidän päiviensä kulkua, millaista heidän elämänsä on ja samalla he myös dokumentissa kertoivat itsestään. Lopetimme dokumentin näyttämisen hieman aikaisemmin kuin olisi pitänyt, mutta kun AIKA alkoi loppua. : D Kyllä saatiin silti sitä iha hyvin näytettyä. Näytettiin myös kirjasta pari kuvaa struktureista luokalle. Dokumentistä näki hyvin että on eri laatuisia autisteja; joillain se on vakavampi, kuin toisilla.

Sen jälkeen kyselimme ajatuksia dokumentista ja kerroimmme enemmän ja tarkemmin aspergerin oireyhtymästä; mitä se on, miten se eroaa autismista, oireista ja siitä, että aspergerit voivat elää suht. normaalia elämää sairaudestaan huolimatta. Keskustelimme myös siitä, voivatko autistit ja aspergerit mennä töihin, ja millaisiin. Ihmiset kyselivät lisää kysymyksiä ja oli kiva vastailla. Ja Titta heitteli omia kommenttejaan. : D Sitten pistimme luokan hetkeksi miettimään että olisiko heidän mielestään autistin parempi elää kotona vai olisiko heille parempi olla hoitolaitoksissa. Sitten kaikki saivat ilmaista oman mielipiteensä asiasta ja keskutelimme siitä luokan ja opettajan kesken.

Lopuksi meidän oli tarkoitus pistää luokka miettimään sosiaalisia, psyykkisiä ja fyysisiä vaikutuksia joita autismi aiheuttaa potilaassaan, mutta AIKA LOPPUI. Joten saavat miettiä blogeihinsa. No ihan hyvinhän esitelmä meni, aika oikeasti kului nopeammin mitä olin ajatellut että tuntui että kiire vähän tuli, tai että aika loppui, mutta silti saatiin tärkeimmät kerrottua ja näin. Ihan kivaa oli, ei kamalaa. : ) Että hyvin meni, en nyt tiedä mitä hirveästi menisin muuttelemaan.

Raskauden aikanahan ei saisi nauttia mieluiten YHTÄÄN alkoholia, vaikka joskus onkin sanottu että pieni määrä ei haittaa – en ottaisi kuitenkaan riskiä. Jos äiti juo raskauden aikana, alkoholi pääsee kohdun läpi lapseen. Se aiheuttaa synytävässä lapsessa mm. keskushermoston toimintahäiriöitä. Nämä FAS lapset syntyvät usein pienikokoisina. Heidän silmänsä saattavat olla pienempiä tai lähempänä kuin ‘normaaleilla’ lapsilla ja heidän ylähuulensa saattaa myös olla hyvin olematon. Heillä ilmenee koulussa paljon vaikeuksia, kuten keskittymisessä ja matemaattisissa tehtävissä.

Olen varma että jossakin vaiheessa nuoruuttaan, nämä lapset rupeavat miettimään mikä heissä on vialla – mikseivät he ole kuin muut luokkalaisensa, miksi heille on käynyt näin. Heitä saatetaan jopa kiusata koulussa erilaisuutensa takia VAIKKA tämä ei ole edes heidän vikansa.

Katsoimme tunnilla dokumenttipätkän Cecilia nimisestä pikkulapsesta, joka oli FAS lapsi. Hänen äitinsä oli raskauden aikana käyttänyt huumeita ja juonut useita VODKA pulloja päivittäin. Lapsen syntymän jälkeen äiti tappoi itsensä jättäen Cecilian orvoksi. Cecilia oli syntyessään pieni ja hänen nielemis- ja imemisrefleksinsä eivät olleet vielä tarpeeksi kehittyneet, joten häntä oli vaikea ruokkia. Hän myös saattoi reagoida rajusti pieniinkin ärsykkeisiin, kuten oven pamahdukseen tai äkilliseen liikahdukseen. Dokumentti oli surullinen, mutta oli kiva nähdä että asiat alkoivat olla paremmin hänen vanhetessaan.

Itse EN ymmärrä näitä naisia, jotka synnyttävät FAS lapsia. Omasta mielestäni joka paikassa on tarpeeksi varoituksia siitä, mitä haittoja alkoholin käytöstä seuraa syntyvälle lapsille. Ehkä ihmiset eivät silti ota näitä varoituksia tarpeeksi vakavissaan? Ehkä he ajattelevat ‘ no ei nyt mitään kamalan pahaa voi tapahtua ‘ ? Mietimme tunnilla olisiko pakkohoito hyvä asia ja mielestäni ehkä olisi. Eihän kyseessä ole vain äidin alkoholiongelma vaan myös syntymätön lapsi, joka ei voi puolustautua millään tavalla äidin juomiselta. Minun mielestäni sekin on sinäänsä lapsen ns. ‘pahoinpitelyä’. Olisi hyvä jos esim. Suomessa olisi kuin Virossa – että voisi joutua vankilaan jos juo ollessaan raskaana. Ehkä nämä äidit pelkäisivät vankilaa tarpeeksi jotta eivät joisi. Olisi jonkin näköisiä ns. pelotuksia heille. En tajua miksi kukaan haluaisi tehdä näin SYNTYMÄTTÖMÄLLE lapselle vaikka tietäisikin seuraukset.

Tunnilla jäi kuitenkin mysteeriks että miksi FAS lapset kuolevat niin nuorena?

Aiemmin olin vain kuullut sairaudesta enkä paljoa tiennyt millaista se on. Sairauteen kuuluu kaksi erilaista kautta; maaninen kausi ja depressiivinen kausi. Maanisuudella tarkotietaan ns. yli-iloisuutta. Depressiivisillä kausilla taas tarkoitetaan masennuskausia. Kausien pituudet vaihtelevat; ne voivat kestää päiviä, viikkoja, jopa vuosia. Voi myös olla kausia, jolloin potilas on ns. terve, eli ei koe kumpaakaan näistä. Omasta mielestäni se on kuin jokin hengähdystauki. En kuitenkaan tiedä kuinka yleisiä ja usein näitä ‘terveitä’ kausia tulee – tuleeko niitä joillekkin ollenkaan? Täytyyhän sen aika kuluttavaa kyllä olla jossei ole yhtäkään tervettä kautta. Mikä tahansa asia voi laukaista kauden vaihtumisen. En kuitenkaan saanut oikein selville että täytyykö aina olla jokin laukaisija että kausi vaihtuu, vai voiko esim. ilman mitään laukaisijaa kausi vaihtua, esim. että käyt nukkumaan ja sinulla on maaninen kausi meneillään ja kun heräät niin kausi on vaihtunut, ja olet yht. äkkiä masentunut? Jos nyt ymmärsitte mitä tarkoitan tällä, muhah : D

Maanisella kaudella ihminen on yli-energinen. Hän tekee paljon spontaaneja asioita, on koko ajan innoissaan, itsevarma, iloinen ja uneton. On voittamaton olo ja tuntuu ettei mikään voi mennä pieleen. Omasta mielestäni tämä kausi kuulostaa aivan mahtavalta! Kaikki olisi aivan mahtavasti, mikään ei pielessä, olisi ihan voittamaton olo koko ajan! Tietenkin se rasittaisi että tuntuisi etteivät toiset pysy perässä, kun itse olisi niin meno päällä ja iloinen. Luimme tekstin tunnilla jossa nainen puhui omasta maanisyys-depressiivisyydestään. Hän itse kertoi siinä että odotti aina maanisten kausien alkamista, sillä ne olivat niin kivoja. On kyllä varmaan hyvin rasittavaa koko ajan vain ODOTTAA jotakin. Jotkut tuskin haluaisivat luopua taudistaan jos saisivat mahdollisuuden, silä maaninen kausi on niin nautinnollinen. Depressiivisellä kaudella taas on hyvin masentunut. Ei jaksa tehdä mitään, kaikki tuntuu rutiinilta, on uni ongelmia… eli siis melkeinpä tavallinen masennus, joka kestää tietyn kauden ajan. Pahimmillaan se voi johtaa jopa itsemurhaan.

Sairautta voi hoitaa lääkkeillä. Ne ns. rauhoittavat – tasoittavat kausia. Jotkut ehkä eivät halua kuitenkaan syödä lääkkeitä ( kuten litiumia ), sillä he eivät halua että maanisuus kausia ei enää tule. Itse kyllä söisin – maanisuus kaudetkin, ilman rauhoittavia, ovat varmana todella rankkoja, varsinkaan jos ei jaksa edes nukkua! Toinen hoitomuoto on terapia. Maanisuus-depressiivisuutta sairastavat eivät usein tiedosta iste olevansa sairaita, vasta kun masennuskausina. Maanisuus kausina ystävätkin voivat vain pitää häntä hyvin iloisina. Sairaus usein todetaankin vasta masennuskausien aikana. Maanisuus-depressiivisyys on periytyvää, ei tarttuvaa.

Minusta sairaus olisi TODELLA rankkaa. Ei ikinä tietäisi mikä voisi laukaista kauden vaihtumisen. Masennuskausia pelkäisi, maanisuuskausia odottaisi. Olisi koko ajan melkeinpä ääripäissiä enkä tiedä kuinka usein saisi terveitä kausia, jolloin voisi levähtää. Joko olisi yli-energinen tai sitten ei jaksaisi tehdä mitään. Olisi myös varmasti todella rankkaa olla naimisissa / seurustella maanis-depressiivisen ihmisen kanssa. Tauti ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mitenkään harvinainen – moni vain ei saata tajuta sairastavansa sitä.

Ennen videota käsitykseni dementikosta oli sellainen ihminen joka unohtelee paljon asioita. Kuvittelin päässäni esim. sellaista että hän saattaa vaikka jättää kännykän jääkaappiin tai jotakin.. Tiesin myös että sairauden edetessä dementikko alkaa unohtaa ihmisiä ja voi esim. unohtaa oman aviomiehensä. Video kuitenkin sai minut miettimään dementiaa laajemmin. Se oli paljon synkempi asia, mitä olin kuvitellut.

Oli hyvä että paria seurattiin muutamia vuosia, sillä siinä pystyi hyvin näkemään kuinka tauti eteni. Se eteni mielestäni yllättävän nopeasti! Esimerkiksi videon alussa nainen pystyi vielä puhumaan ja hymyili paljon – loppupuolella hän puolestaan ei edes osannut enää puhua ja oli hyvin vakavan ja kalpean näköinen. Näytti siltä kuin ns. tietty elämänilo olisi kadonnut hänestä, vaikka eihän hän varmaankaan tuossa vaiheessa sairautta enää edes tajunnut olevansa sairas.Videon alussa hän myös pystyi suht hyvin toimimaan itsekseen, mutta sairauden myötä unohti esimerkiksi jopa sen, kuinka käydä vessassa. Hänen miehensä täytyi tehdä KAIKKI hänen kanssaan – syöttää, käyttää vessassa.. Minusta olisi kamalaa jos en voisi tehdä enää melkeinpä mitään itse, vaan jonkun pitäisi olla siinä koko ajan. Mutta miettiikö dementikko tällaista – kuinka ‘syvältä’ on kun ei esim. osaa enää itse käydä vessassa? Miettiikö hän paljon tautia vai unohtaako hän loppujen lopuksi kokonaan sairastavansa sitä?

Mietin paljon sitä, kuinka aviomies jaksaa tuon kaiken? Kuvittelin millaista olisi jos oma läheinen, joka olisi todella tärkeä minulle, olisi dementikko. Minä en ainakaan pystyisi kotihoitamaan häntä – se olisi henkisesti liian raskasta. Kyllähän mieskin videolla totesi että vaimonsa sairaus on saattanut hänet välillä hyvinkin itsetuhoisiin ajatuksiin. Olisi rankkaa kun pitäisi vahtia jotakuta KOKO ajan. Niin kuin mies videolla kertoi että selän kääntäminen hetkeksikin voisi olla kohtalokasta. Mihin oma aika enää riittäisi? Eikö siinä palaisi loppuun? Ja miltä tuntuisi kun toinen tuskin enää mitenkään osottaisi että muistaisi kuka olet tai osoittaisi minkään näköistä välittämistä? Minusta se olisi todella raskasta.. Tulisi sellainen olo ettei enää edes olisi olemassa toiseen elämässä, ettei hän liittäisi sinua omaan maailmaansa enää mitenkään.

Videossa myös kerrottiin että lapsiin oli otettu etäisyyttä, ehkä hieman tietoisestikin. Itse ainakin ymmärrän, sillä kuten tunnillakin todettiin, lapset ovat vielä nuoria; heillä on oma elämä elettävänä. Miten he sitä pystyisivät elämään kun huolehtisivat koko ajan dementikko äidistään joka tarvitsee 24/7 huomiota?

Videota katsellessani mietin miltä tuntuisi unohtaa kuka on. Mitä dementikon päässä surisee kun hän esim. makaa yksinään hoitosängyssä? Mitä hän miettii? Ajatteleeko hän kuka on, mistä on tullut, jne..

Video oli vaikuttava.